Mikä on näyttelyn keskeinen sanoma?
Arja: Visuaalisen viestinnän kentällä keskustelut ovat jumittuneet samoille urille vuosikymmeniksi. Keskustelua käydään kovin abstraktilla tasolla, yhtäällä hyvän ja menestyvän suunnittelun laatukriteereistä ja toisaalta suunnittelijan työn arvostuksesta yhteiskunnassa. Emme halunneet näyttelyssä nostaa esiin yksittäisiä tekijöitä menestyneinä sankarimuotoilijoina, emmekä myöskään määritellä mikä on hyvää suunnittelua. Kumpikaan ei varsinaisesti ole Grafian tehtävä. Halusimme sen sijaan käsitellä suunnittelijan työtä, sen käytäntöjä ja olosuhteita, suunnittelijoiden vaikutusta toisiinsa ja maailmaan. Työelämä on monella alalla suuressa muutoksessa. Kun yhä useamman työolosuhteet muuttuvat epävarmoiksi, kuinka suunnittelijat suhtautuvat toisiinsa? Brändäävätkö he itsensä yhä voimakkaammin erottuakseen muista, kilpaillakseen kollegoja vastaan vai järjestäytyvätkö ehkä jollain uudella tavalla luodakseen turvaa keskinäisen solidaarisuuden keinoin? Kukaan tuskin pärjää tulevaisuudessa(kaan) yksin, ja siinä mielessä sankarimuotoilijoiden aika on auttamattomasti ohitse.
Poikkesiko lopputulos alkuodotuksistanne?
Johannes: Lopputulos yllätti minut positiivisesti, toivottavasti myös yleisön.
Arja: Näyttelyn kuratoinnissa ja suunnittelussa oli monta erilaista vaihetta, kun se haki muotoaan. Sisällöstä vastuussa olevana kuraattorina oli taianomaista nähdä ajatusten saavan tilassa konkreettisen muodon. Näyttelystä tuli visuaalisesti upea ja inspiroiva (ja myös hyvin graafikkomaisen herkullisen mustavalkoinen ja tyylikäs), mistä voi kiittää yksinomaan hienoja näyttelysuunnittelijoita Tuomasta [Siitonen] ja Johannnesta.
Kenen toivoisitte näkevän näyttelyn?
Arja: Tietysti luovien alojen suunnittelijoiden, joita saman tyyppiset työskentelyolosuhteet ja kysymykset koskettavat, mutta samalla kenen tahansa työn muutoksesta ja visuaalisesta kulttuurista kiinnostuneen. On kiinnostavaa, mitä alaan vihkiytymätön löytää näyttelystä. Toivoisin, että sellaiselle kävijälle muotoutuisi uudenlainen tietoisuus ja käsitys siitä, että kaiken visuaalisen viestinnän takana on keho, lihaa ja verta oleva ihminen, joka tekee valintoja, joita ohjaavat erilaiset työolosuhteet, teknologiat, historialliset lastit ja ideologiat.
Onko mikään muuttunut 85 vuodessa?
Kiia: Kaikki ja ei mikään. Olosuhteet ja ympäristö muuttuvat tietysti jatkuvasti, mutta monet historiikista tutut ja näyttelyssäkin esillä olevat puheenaiheet pysyvät. Osittain huolenaiheiden toisteisuus selittyy varmasti yhteiskuntarakenteilla, joiden puitteissa pyristellään ja jotka muuttuvat hitaasti.
Arja: On ja ei. Suunnittelijoiden työnkuva on aivan erilainen kuin 85 vuotta sitten, mutta samaan aikaan työn problematiikka on sama: työnkuva muuttuu jatkuvasti. Viestintää tehdään aina tässä ajassa, ei taakse- tai eteenpäin, ja siksi on reagoitava jatkuvasti ajankohtaisiin kysymyksiin, tuloillaan oleviin teknologioihin sekä medioihin. Tämä osa työstä ei muutu, ja siksi työ muuttuu koko ajan. Muutos ja vapaus ovat samaan aikaan sekä tämän alan suola että sen suurin riski. Nyky-yhteiskunnan tahti tuottaa kolossaalisen riskin polttaa itsensä loppuun. On katsottava toisiimme ja todettava yhdessä, että pidämme toisistamme huolta, sopia käytännöistä, jotka suojaavat ihmisten kehoja ja mieliä.
Millainen kokemus kuraattorina toimiminen oli?
Arja: Olin tietysti kuraattorina amatööri, koska en ole tehnyt vastaavanlaista projektia aiemmin. Itse näyttelyn substanssi oli tuttu, joten ei ollut vaikeaa löytää sitä, mitä haluttiin sanoa. Haastavampaa oli löytää muodot, esineet ja näyttelykappaleet, joiden avulla sanottavat asiat saataisiin konkretisoitua ja havainnollistettua kävijälle. Koska kuraattorin ammattitaitoa ei ollut (eikä ole vieläkään), oli pakko soveltaa työhön omaa kokemusta ja osaamista graafisena suunnittelijana.
Suunnittelutyön ja kuratoinnin yhteyksistähän on käyty viime vuosina eräänlaista ”designer as curator” -keskustelua. Siinä tiedostetaan se osa suunnittelutyöstä, joka on tärkeiden ja viestille olennaisten asioiden keräämistä, valitsemista ja yhdistelyä. Valitseminen tarkoittaa aina myös joidenkin asioiden poisjättämistä. Haastavinta oli näyttelyn koostamiseen liittyvien käytännön asioiden ja museokäytäntöjen hahmottaminen. On eri asia koostaa näyttelyä museo- kuin galleriakontekstissa, ja tästä näyttelystä tuli ehkä jonkinlainen hybridi näiden välille: ehkä hivenen käsitteellisempi ja installaatiomaisempi kuin museonäyttely keskimäärin, mutta samalla pedagogisempi kuin gallerianäyttely.
Kiia: Haastava, kiinnostava, pelottava, stressaava, ristiriitainen. Oltiin välillä niin innoissaan ja välillä kaukana mukavuusalueen ulkopuolella. Kaikenlaiset resurssit tuntuivat toisinaan puutteellisilta, mutta maaliin päästiin kaikesta huolimatta. Välillä oman position ymmärtäminen oli haastavaa, kun aivot on kalibroitu suunnittelijuuteen ja tekijyyteen eikä varsinaisesti kuratointiin, vaikka näiden toimien välillä voi toisinaan olla paljonkin yhtäläisyyksiä. Paljon tuli tehtyä myös työtä, joka ei näy lopputuloksessa ehkä ollenkaan, mutta jota ilman ei oltaisi ehkä päädytty samaan lopputulemaan.
Mikä oli oma suosikkikohteesi näyttelyssä?
Johannes: loisteputkista tehty järjestäytymättömyys-valoteos.
Terveiset 85-vuotiaalle Grafialle
Johannes: Lasi viiniä päivässä pitää lääkärin loitolla.
Arja: Pitäkää toisistanne huolta.
Kiia: Toivotan onnellisuutta ja tervettä työnvälttelyä aina toisinaan!
Loren ipsum – Puhetta graafisesta suunnittelusta
Designmuseo, Korkeavuorenkatu 23, Helsinki
Näyttely avoinna 27.5.2018 saakka (ti 11-20, ke-su 11-18, ma suljettu). Grafian jäsenkortilla ilmainen sisäänpääsy näyttelyn aikana.
Avajaiskuvat: Jonne Sippola, näyttelykuvat: Paavo Lehtonen