Googlen entinen design ethicist (ns. muotoilueetikko) Tristan Harris on yli neljän vuoden ajan haastanut entisen työnantajansa ja monet muut Piilaakson megayhtiöistä keskusteluun sosiaalisen median palveluntarjoajien vastuustaValitettavasti keskustelu on ollut monologia. Harrisin mukaan kaikki päätökset käyttöliittymien kehityksessä on altistettu kysymykselle: mikä saa käyttäjän viettämään enemmän aikaa laitteensa äärellä? Mikä koukuttaa käyttäjän palaamaan uudelleen ja uudelleen? Suurin osa toimijoista on siis siirtynyt työkalutyyppisistä appeista riippuvuuteen ja manipulointiin keskittyneisiin sovelluksiin. Esimerkiksi lähes kaikissa sovelluksissa etusormen vetäisy alaspäin tuo esiin pienen lataussymbolin, joka taas lisää dopamiinin tuotantoa.   

Minäkin olen orja. Unohdun helposti puhelimeni ääreen selaamaan venäläisiä kolarivideoita tunniksi. Sinä olet immuuni? Katso puhelimesi ruutuaikaseurantaa ja sen jälkeen Netflixin dokumentti Valvontakapitalismin vaarat (alkuperäinen nimi Social Dilemma). Se on erinomainen sisäänheitto aiheen pariinDokumentin legendaarisen kehno suomenkielinen nimi antaa kuitenkin toivoa siitä, että vielä ihan kaikki ei ole tässä maailmassa suunniteltu maksimaalisen koukuttamisen nimissä.   

Onko tämä koukuttamissuunnittelu* luovan suunnittelun antiteesi? Luova suunnittelu etsii alituisesti uusia keinoja kutkuttaa katselijan tai käyttäjän aivoja – ja näin saavuttaa yleisönsä sympatiat tai lompakot. Koukuttamissuunnittelu taas etsii systemaattisia tapoja sammuttakäyttäjän aivot ja koukuttaa hänet palvelun orjaksi. Hankkiudumme näiden sovellusten pariin hakemaan mielihyväfiksimme, emme mielenkiintoisen tai uuden sisällön takia. Luovuutta ja sen tuomaa arvoa ei enää tarvita, sillä me palveluun koukuttuneet zombit heiluttelemme luottokorttejamme mainostajien maksettujen somepostausten tahdissa joka tapauksessa.   

Seis. Mitä täällä tapahtuu? Keski-ikäinen suunnittelija paasaa sosiaalisen median vaaroista, vieläpä kuolleeksi julistetussa mediassa, painetussa lehdessä. Tristan Harrisia kritisoivien tahojen mielestä some-palveluiden käyttöliittymien koukuttamiskeinot ovat vain viimeisin osa sata vuotta jatkuneessa saagassa, jossa eri mediat ja yritykset kilpailevat huomiostamme. Lehdet, radio, tv ja varhainen internet ovat kukin omana kuningashetkenään käyttäneet kaikki keinot yleisönsä koukuttamiseen. Manipulointi on aina ollut osa medioiden tapaa toimia, ja mainonta on ottanut nämä keinot aina ensimmäisenä käyttöön. 1960-luvulla kirjailija Heinrich Böll totesi, että ”mainonta on sivistynyt muoto kerjäämisestä”. Miten huomiohakuinen ja käyttäjänsä addiktoiva käyttöliittymäsuunnittelu eroaa mitenkään tästä kaikesta? Sovellukset kerjäävät huomiotamme ja niin niiden kuuluukin. 

Onko digijättien noudattama koukuttamissuunnittelu eettistä vai ei? Ovatko ”vanhat kunnon luovat keinot” koskaan olleet minkään viestin, palvelun tai sovelluksen suunnittelussa eettisiä? On mahdotonta olla lainkaan kilpailematta huomiosta ja siksi tämäkin kolumni vonkaa sitä. Mutta missä menee raja? Ja miten päätän tämän tekstin niin, että et halua lopettaa lukemista vaan vietät kanssani tunteja? 

*Termi: A. Jokinen, 2020 

Antero Jokinen on luova suunnittelija, joka täysin tiedostaen vastuunsa kirjoitti ylläolevan otsikon saadaksesi sinut lukemaan tämän kolumnin. 

 

Kolumni on julkaistu Grafia-lehdessä 4/20