Pervouden viehätys

Kun sarjakuvasta puhutaan, niin Amerikan Robert Crumb on ykkösidolini. Crumb on ollut kymmeniä vuosia undergroundin suuri anarkisti. Outo tyyppi, sarjakuvan Vincent van Gogh. Kulttuurin napostelijat miestä vihaavat, sillä jutut ovat räävejä ja julkeita. Syndikaattisarjisten mietojen vitsien sijasta sijasta Crumbissa on draivia ja rosoista alkuvoimaa.

 Jos Crumbin töitä pitäisi kuvata kahdella sanalla, ne ovat kritiikki ja seksi. Kritiikki kohdistuu amerikkalaisen elämäntyylin pinnallisuuteen. Miehet ovat alituisessa naisen puutteessa eläviä luusereita. Naiset ovat vain saaliita ja nalkuttavia narttuja, joita pitää sietää seksin saamiseksi. Arkkityyppi on megakokoinen seksipommi, jonka pakarat ja rinnat ovat viittä vaille repeämässä ulos vaatteista. Naiminen on rajua kestokiiman ja ahdistuksen purkua.

Crumbin diggaaminen on tunnustuksellinen juttu. Kaikissa meissä asuu pieni pervo, jossain siellä syvällä. Tarinoiden freudilainen klangi ja kafkamainen alakulo uppoavat mielen romulaatikoihin, joten lukukokemus on syyllisyydestä vapauttavaa terapiaa. Kuin kallonkutistaja sanoisi: "Saat luvan kanssa unelmoida noita fantasioitasi. Niillä on parantava vaikutus."

Crumbin uusin The Book of Genesis oli yllätys. Albumi on jälleen kerran piirtäjän taidonnäyte, mutta tarina narisee kuivuuttaan. Crumbille ominaista ironiaa ja seksiä ei ole. Tällä kertaa saa muuta mietittävää. Onko idearuisku niin väsynyt, ettei se enää keksi meheviä tarinoita? Onko kyseessä katumusharjoitus syntien anteeksi saamiseksi? Vai pilkkaako Crumb Mooseksen kirjaa niin taitavasti, ettei ironia heti avaudu? Crumb itse sanoo, että vanha testamentti on niin outo itsessään, ettei siitä tarvitse tehdä satiiria. Selityksen jälkeen aloin pitää Genesistä nerokkaana.